ironman world championships 2014.

Olen onnellinen ja Hawaiin läpikäynyt Ironman! Tekstistä saattaa tulla pitkä, joten niille ketkä eivät jaksa lukea koko stooria niin mun kisa meni loppuviimeksi OK. Olosuhteet oli melkoiset, oli ilmeisesti tuulisin kisa sitten 15 vuoteen. Puolipilvinen sää teki juoksuosuudesta pelättyä helpomman. Mulla ei ollut kunnon puolesta mikään superpäivä. mutta ongelmia tuli kun kärsin pahasta nestehukasta pyöräilyn loppuvaiheesta aina maaliin asti. Maaliin pääseminen tuntui hyvältä ja hienolta. Uinti n. 1h9min, pyörä 6:05 ja maraton 3:48. Kokonaisaika 11:10 ja sijoitus n25-29 on 27.

Valmentajan neuvot kisaan. "Mahtava kokemus edessä. Nauti joka hetkestä. Tunnelmasta, matkasta, tavoitteen toteutumisesta, kivustakin. Nyt se on edessä."

Mä tein just niinkuin ohjeistettiin.

Kisa-aamuna meillä oli rento tunnelma. Hyvät yöunet, kuppi vahvaa kahvia, mehua ja puuroa. Sen jälkeen ajatukset Ironmaniin. Rannalla oli jännittynyt tunnelma. Pimeys oli kutkuvattavaa mutta aaltojen äänet rauhoittivat.

Uinti, 1:09.
Olin kuin pesukoneessa 1h10minuutin ohjelmalla, 28asteisessa vedessä. Se mukava fiilis täällä uimisesta ei ollut yhtään niin mukava kisassa. Enää ei nähnyt pohjaan koralleja ja kaloja, vaan aaltoa ja kuplaa loputtomiin. Suunnistin kahdesti aika pahasti harhaan eikä mun hyvävauhtinen tekeminen harjoituksissa oikein päässyt kisassa oikeuksiinsa maininkien takia. Sain kerran turpaani oikein kunnolla siten, että silmäkulma on edelleen musta. Olin tosi iloinen noustessani vedestä, sillä uinti tuntui jotenkin tosi pitkältä. GPS näytti matkaksi 4,3km...

T1.
Käytin vähän aikaa aurinkorasvan laittoon. Muuten vaihto sujui nopeasti.

Pyörä 6:05.
Täällä tehtyjen treenien olosuhteet ovat olleet jotain ihan muuta kuin mitä kisassa oli luvassa. Aluksi poljettiin pieni lenkki Konassa ennen kuin suunnattiin kohti kaukaista Hawin nousua. Joku australialaismies kysyi multa heti ensimmäisessä mäessä "is everything ok?" Kun poljin aika verkkaista vauhtia muihin verrattuna ja hän meni ohi. Mun veri kiehui, mutta toisin kuin aivot ajatteli, suu vastasi ystävällisesti, "I'm fine, thanks". Osa naisistakin ajoi ihan hurjaa vauhtia ekat terävät nousut ylös. Ajattelin että kyllä tässä on vielä 180km aikaa polkea. Ajo tuntui ihan hyvältä ja pääsin ihan hyvään porukkaan ajamaan kohti Hawia. Kisassa oli 7m peesiraja sallittu, eli tällä kertaa sai tosiaan hyötyä jos pääsi johonkin porukkaan. Ami mittasi kisaa ennen lenkillä tien reunassa olevien heijastimien välit, 12m, näin oli helpompi katsoa niistä sopivaa etäisyyttä edellä olevaan. Ikäluokka naiset lähtivät miehien perään 10minuuttia, joten kovalla uintiajalla pystyi pääsemään miesten matkaan pyöräilyosuudella.  Aluksi oli myötätuulta, mutta juhlat loppuivat lyhyeen sillä suoralla tiellä, tuuli kääntyi yhtäkkiä täysin päinvastaiseksi ja alkoi hirveä puuskittainen vastatuuli. 60kilometrin kohdalla tapasin samaisen australialaismiehin ohi ajaessani ja ajattelin ihan kohteliaisuuttani kysyä, "is everything ok?". Ajoin vastatuuleen ihan kelpo wateilla. Tunsin, ettei tekeminen ole ihan niin vahvaa kuin ruotsissa 2kk sitten mutta ihan ok kuitenkin. 80km kohdalla, juuri ennen Hawin nousua, mulle tuli ensimmäinen vähän heikko hetki. Nousu ei kovasta vastatuulesta huolimatta tuntunut pahalta, mutta mun ajosta puuttui rentoutta. Suomalaisnaisia kisassa oli mun lisäksi kolme. Venla ajoi mut kiinni Hawin nousussa. Kääntöpaikalta alkoi hurja alamäki, myötä ja sivutuuli. Jäin porukasta alamäessä paljon, kun en uskaltanut ajaa aeroasennossa alas kovaa vauhtia. Poljin jatkuvasti ja laskin omasta mielestäni ihan hyvin, mutta toiset olivat parempia. Venlakin hävisi näköpiiristä. Porukasta tippuminen oli ratkaiseva hetki pyöräilyn loppuosan kannalta. Pelkäsin kovaa puhaltanutta tuulta, vaikka Henkalta lainassa ollut zippin etukiekko toimi loistavasti eikä lopulta ottanut tuuleen juurikaan. Alamäen jälkeen mulle tuli voimallinen olo ja aloin ajaa hyvää vauhtia yksin. Sain porukkaa kiinni pikku hiljaa ja treffattiin Venlan kanssa uudestaan n. 120km kohdalla. Tuuli pyöri päivän aikana ihmeellisesti. Miten se suora mitä Hawille ajettiin vastatuuleen, olikin taas ihan suoraa vastatuulta takaisin? Mä jouduin pyöräilyissä tekemään tosi paljon töitä. Erityisesti viimeiset 60km toimin paljon vetojuhtana. Ajo tuntui kuitenkin ihan hyvältä, kunnes 20km ennen vaihtoa aloin kärsiä pahasta nestehukasta. Kuumasta säästä huolimatta iho oli kananlihalla ja vaikka kuinka join, olin jo pohjalla. Mun keho huusi nesteitä lisää. Tehot pysyivät jotakuinkin samana, mutta syke tippui reilusti alle aerobisen kynnyksen. Mulla oli kova vilu. Pyöräilyaika venähti yli kuuteen tuntiin, mutta mieli oli kuitenkin pirteä. Juuri ennen kuin tultiin vaihtoon, näin kun Mirinda "Rinny" Carfrae juoksi kohti energy labia hurjalla loikalla. Felt-naispro:t ottivat muuten kaksoisvoiton. Wouuu sanon minä.

T2. Vaihto oli hidas, palelin niin että hampaat kalisi ja kävin vessassa. Pää ei toiminut ja tavarat pyöri käsissä löytämättä oikeaa paikkaa. Laitoin kengätkin jalkaan ensin ja sitten mietin mihin nämä pussin pohjalla olevat sukat kuuluu? Jouduin ottamaan kaikki henkiset voimavarat tässä vaiheessa käyttöön.

Juoksu 3:48.
Eka kymppi oli tuskaisen tahmeaa. Paljon yksin vastatuuleen puskeneena, olo oli voimaton ja iho kananlihalla. Voitteko kuvitella että maratonin voi juosta Hawailla yli +30c lämmössä siten että palelee? Kuumuus ei siis juoksuosuudella ollut mulle mitenkään ongelma. Venla jäi mulle vaihdossa kun oli saanut 4min penaltyn peesauksesta ja juoksi mun ohi jo juoksun alkukilsoilla. Mä vietin aikaa juoma-asemilla helpottaakseni oloa. Luodon kertomus kävi toteen "juuri kun on juossut juoma-aseman ohi, tuntuu suu kuin viikon juomatta olleella kamelilla". Sitten naksahti. Tai ehkä se oli yleisönkin villinnyt suukko, kun Tatu juoksi Alii Drivea takaisin päin jossa tiemme kohtasivat. Jalat löysi hyvän frekvenssin ja eteneminen alkoi jonkun mielestä muistuttaa juoksemista. Vauhtikin parani hiukan. Mietin viime vuoden voittajan kertomusta juoksuosuudesta "just eat, drink and run". Mun oli kylmä, mutta en antanut sen häiritä. Syke ei noussut toivotusti, vaikka jalat alkoivat tuntua entistä paremmilta. "Just eat, drink and run"... Sanoin sen välillä ääneenkin, etten unohda. Aloin juosta juoma-asemillakin, ottaen joka asemalla kolme mukia, kaksi vettä ja yksi urheilujuomaa. Palani roadin jyrkkä ylämäki käski ottamaan kävelyaskeleita. Otin niitä kuusi ja ajattelin että ei hitsi, tähän en ala ja sitten juoksin. Jyrkän ylämäen jälkeen oli luvassa lisää mäkeä...Hivuttavan pitkää loivaa ylämäkeä kilometrien verran. Mutta mä juoksin edelleen tasaisesti eteenpäin taktiikkaa muuttamatta kertaakaan. Se pelätty energy labin juoksuosuus ei ollut mun kisassa heikko kohta, mun vauhti ei hidastunut (en missään vaiheessa juossut aerobisella kynnyksellä, vaan sen alle, kun kropan tila ei sallinut vauhdin nostoa). Mä muistin valmentajani viestin ja nautin. Tavoite, kipu ja kaikki. Ylävitoset, lentosuukot ja fistpumpit villitsivät ihmisiä ja minua. Viimeiset seitsemän kilometriä toivoin vain että maali tulisi. Se tulee vain juoksemalla. Aloin laskea juoma-asemia, kuinka monta vielä pitää ohittaa. Yritin keksiä F-kirjaimella alkavia sanoja joita rakastan. Family, friends, finland..ja joista tykkään.. Öö.. felt, fintriathlon. Mun pää ei toiminut. Palelin taas hurjasti. Just eat, drink and run, muistutin ääneen ja juoksin. Kaksi viimeistä kilometriä oli mun kisan kovimmat vauhdillisesti ja katastrofista alkanut juoksu muuttui lopulta ihan hyväksi juoksuksi. Tunsin kuinka kaksi kynttä irtosi viimeisillä kilometreillä ja kipu oli sen mukaista. Nautin siitä. Mun maaliskuussa alkanut kisakausi päättyisi tänään, kyllä nyt saa sattuakin ja juoksin vielä kovempaa. Mun unelma MM-kisasta ja maalista oli vain maalisuoran päässä. Ja maalisuora oli hieno. Maria " you are an Ironman". Kaulaani laitettiin lei ja viluisena pääsin elpymistelttaan. Mun olotilaa tiedusteltiin mutta mä tiedustelin vain kisan voittajia. Musta pidettiin huolta, nesteet  ja lämpöpeitot auttoivat. Vilu lakkasi.

Illalla käytiin hakemassa pyörät, juuri ennen puolta yötä, jolloin kisan viimeiset sankarit tulevat maaliin. Hurjat bileet ja hieno tunnelma. Seisoin hetken vaihtoalueella pyöräni vieressä kun oli leuto tuulen vire, aaltojen äänet, pimeys ja vain Konan kaupungin valot. Tunteikas hetki. Hawaijille pääsy oli jotakin yhtä siistiä kuin lääkikseen pääsy v. 2004. Unelmia täytyy olla ja niitä voi saavuttaa kun uskaltaa laittaa itsensä likoon.

Tämä ei tule olemaan mun viimeinen kilpailu Hawaijilla :)

(suomalaisurheilijoiden tulokset löytyvät täältä)